Koronapandemian alusta asti yksi suurimmista peloistani on ollut se, että saisin koronan ja onnistuin tartuttamaan sen laumaani. Samaan sarjaan on kuulunut myös pelko siitä, että saisimme Jussin kanssa molemmat vakavan tautimuodon, joutuisimme sairaalaan, emmekä saisi tartuntariskin takia ketään hoitamaan laumaa. Pandemien edetessä näistä etenkin ensimmäinen pelko on lieventynyt, sillä omistajalta lemmikkieläimiin siirtyneet tartunnat on todettu erittäin harvinaisiksi ja aikuisilla eläimillä lähes oireettomiksi. Silti vähänkään flunssaoireisena sitä on aina noudattanut tavallisia varotoimenpiteitä jatkuvine käsienpesuineen ja minimikontaktaineen kuin flunssassa muutenkin, sillä jouduttuani kerran pakkojuottamaan frettejä ollessani neljänkymmenen asteen kuumeessa en halua tartuttaa niille tavallistakaan influenssaa. Fretit kun ovat valitettavan herkkiä ihmisiltä eläimiin tarttuville zoonooseille.

Hattara & sisko tänään

Tällä viikoilla tuo pelko nousi kuitenkin uudelleen pintaan. Hattaran kasvattaja ilmoitti, että heillä on perheessä koronaa, ja että pari pennuista ja heillä hoidossa ollut pappanäätä on aivastellut. Pennut vaikuttivat kuitenkin ihan virkeiltä, mutta varmuuden vuoksi kasvattaja keskittyi itsekin oireisena hoitamaan niiden luona vain kaikkein pakollisimmat hoitotoimenpiteet. Vaikka en ole kuullut tapauksista, joissa aikuisia lemmikkieläimiä olisi kuollut todistettavasti koronaan, olen kuullut tapauksista, joissa perheessä on kuollut pentuja pian ihmisillä todetun koronatartunnan jälkeen. Viimeisin kuulemani tapaus oli briteissä reilu kuukausi sitten, ja silloin kyseessä olivat juuri fretit. Vaikka sitä toki tiesi, ettei pari aivastusta toki tarkoita freteillä yhtään mitään, tällaisen pentuvuoden jälkeen sitä ei voinut olla miettimättä, että menetämme myös Hattaran. Koronaan ei kuitenkaan ole freteille rokotetta, joten sitä ei voinut kuin jäädä odottamaan, miten tilanne kehittyy. 

Onneksi lapsuudenystäväni saapui jo samana iltana kun viesti tuli viettämään pitkää viikonloppua, niin sain ajatuksiani paremmin muualle. Hänen ja meidän molempien kumppaneiden kanssa viikonloppu menikin aika kasvipainotteisissa tunnelmissa, kun sain ystävältä tuliaisena valtavan paketin erilaisia kasvien pistokkaita, ja onnistuimme metsästämään hänelle paluumatkallekin aika monta. Samalla puuhailtiin sitten kasvualustojen kanssa, ja kävin esittelemässä hänelle Turkuun auenneen uuden eksotarvikeliikkeen Tropicalsin, josta löytyi kaverillekin pistokkaiden ohella aineksia mullattomiin kasvupohjiin viherkasvitouhuihin. Ystävän kanssa loppuviikko menikin ihan hujauksessa, ja tunnit katosivat päivistä mystisesti. 

Tänään kasvattaja uskalsi taas ottaa paremmin kontaktia pentuihin. Pennut ovat virkeitä ja leikkivät keskenään. Pappanäätä on ollut vähän vaisumpi, mutta senkään kunto ei ole onneksi romahtanut. Alkaa siis näyttää siltä, että selvittiin säikähdyksellä, ja että sekä kasvattaja että pennut selvisivät lievillä oireilla. Toivotaan etten joudu  päivittämään asian tiimoilta mitään muuta.

Iso mies itkee

Älkää antako otsikon hämätä. Eilisestä on taas siirrytty kevyempiin aiheisiin. Ainakin jos ei kysytä Maunolta. Tänään tuli nimittäin taas iso itku. Koitetaan vuorotella valjasteluvuoroja kaikkien valjastelusta pitävien kesken, mutta hommassa on yksi iso ongelma. Nimittäin se, ettei Mauno vain pidä valjastelusta, vaan Mauno RAKASTAA sitä. Niinpä jos kukaan muu kuin Mauno saa valjasteluvuoron, ja Mauno huomaa asian, voi olla varma että catiosta kuuluu tasainen itku, sillä Maunosta on ihan epäreilua, että joku muu on päässyt. Niin kävi taas tänäänkin, kun nappasin ensin Navan mukaani katsomaan takapihan metsikön mustikkatilannetta.

Ensin pitää tarkistaa, ettei Nava sotkenut mitään Maunon metsässä

Saunan takana on hyvä tarkistaa myös polttopuutilanne. Talveksi tarvitsee täydennystä.

Saunan kulmalta on hyvä suunnata etupihaa kohti

Seuraavaksi joku varmasti kysyy, että auttoiko se itku? Ja auttoihan se. Ei sydän vain yleensä kestä sanoa ei, kun muuten niin hiljainen Mauno niin monin sanoin selittää, kuinka nyt olisi ihan pakko päästä tiluksia tarkistamaan. Ja onhan Maunon kanssa ihan kiva ulkoilla, kun herran kanssa on jo aika hyvin päästy sopuun yhteisistä pelisäännöistä. Tärkeimpiin sääntöihin kuuluu, että vaikka ulkoillessa ollaan kuinka villiä ja suurta metsästäjää, aina saa tulla välistä silittelemään ja nostamaan syliin. Niin kauan kuin se on ok, poika saa suurimman osan mennä niinkuin tahtoo hihnan vain seuratessa perässä maata pitkin. Tässäkin huomaa selvän eron siinä, onko Maunolla valjaat päällä vai ei. Jos se onnistuu livahtamaan takkahuoneen ovesta ilman valjaita, se tietää selvästi olevansa kielletyllä asialla, ja koittaa hetken vältellä kiinni jäämistä ylimääräisen lenkin toivossa. Valjaat päällä taas tullaan kohti, pusketaan ja saatetaan kiivetä itsekin hetkeksi syliin, koska valjaat ovat myös lupaus siitä, ettei hupi lopu ensimmäiseen kontaktiin. Nykyään ollaan kyllä edistytty siinäkin, että jos kyseessä ei ole ihan hengenhätä, pojan livahtaessa ovestakin mennään alkuun vain viereen juttelemaan ihan kuten valjastellessa, että mitäs pihalta löytyy. Silloin Mauno usein unohtaa karata kauemmas, ja tulee viereen kertomaan. Pitäähän kunnon isännän raportoida havainnoistaan.

Sielähän oli lintu! (joka oli kyllä ihan liian nopea Maunolle)

Siitä oli hyvä jatkaa puskan reunaa ruohotasangolle

Sielä oli ainakin miljoona heinäsirkkaa metsästettäväksi

Mutta muutamia heinäsirkkoja piti jättää myös linnuille, että voi yrittää lintujen metsästämistä myöhemmin uudestaan

Suruverho

Vaikka en ole tänä vuonna tuonut asiaa blogin puolella juurikaan esille, surutyö viime vuoden menetyksistä on jatkunut aina tähän päivään asti, ja jatkuu varmasti vielä tästä eteenpäin. Vaikka minulla on ollut iso lauma suurimman osan elämääni, viime vuoden kaltaista vuotta ei ole ollut toista. Yksi sellainen vuosi on kyllä ollut, kun menetin vielä enemmän tyyppejä kuin viime vuonna, mutta silloin kyseessä oli ruokahiirten keskuudessa levinnyt rohinainfektio, niin se ei iskenyt kuitenkaan ihan samalla tavalla. Toki sekin harmitti ja stressasi (ja oli iso syy sille, miksi lopetin ruokakasvatuksen), mutta se ei vetänyt samalla lailla mattoa jalkojen alta kerta toisensa jälkeen. 

Tokikaan tänä vuonna suru ei ole ollut enää samanlaista kuin viime vuonna. Enää ei ole tullut itkettyä viikkoja putkeen, eivätkä ajatukset eksy koko ajan suruun ja jossitteluun, mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä olisi pitänyt huomata. Suurimman osan ajasta suru pysyttelee hiljaisena haikeutena taka-alalla. Sellaisena joka nousee hetkeksi pintaan, kun katse osuu jonkun menneen tyypin lempileluun, tai Vappu tekee samanlaisen kellahduksen kuin sen siskolla oli tapana. Tai joka saa panikoimaan astetta enemmän, kun Löllö pääsi livahtamaan eilen kesken lemmikkikuvauksen kasvihuoneelta pihapuskaan. ja päähän nousi heti miljoona uhkakuvaa siitä, kuinka kettu voi ilmestyä paikalle ja tappaa sen, jos hävitän sen silmistäni sekunniksikin. Se ei leimaa enää jokaista päivää tai viikkoa, mutta se on kuitenkin sielä. 

Asiaa ei tietenkään auta sekään, että koska menetykset eivät tulleet kaikki yhdellä kertaa, Facebook nostaa koko ajan esille uusia ensimmäisiä vuosipäiviä. Työssäoppimisen päättymisen pari päivää etuajassa Jussin isän kuoltua. Miikkiksen lopetus. Huiskun takajalan halvaantuminen ja sen kuolema päivää ennen Aistiin varattua neurologiaikaa, kun paikallinen eläinlääkäri eikä Raulio osannut auttaa. Lystin äkkikuolema. Ja seuraavina vuorossa Lystin ruuminavaustuloksen saapuminen, Itsyn ja Sofian lopetukset ja kanien kuolemat. Lystin avaustuloksen saapumisesta tulee vuosi sunnuntaina. Vaikka nykyään tiedän jo paljon paremmin kuin viime vuonna, miten hiljainen tappaja ärhäkkäkin keuhkokuume voi olla, sitä ei varmasti lakkaa ikinä täysin miettimästä, miten voi olla, ettei kumpikaan meistä Jussin kanssa oikeasti huomannut mitään muuta poikeavaa, kuin normaalia helleoireilua, mitä koitimme parhaamme mukaan lievittää jäädyteilly pulloilla, kosteilla pyyhkeillä peitetyillä majoilla sekä siirettävällä ilmanviilentimellä. Sekin saa mielen usein haikeaksi, kun Facebook nostaa kavereiden seinille muistoja heidän kokemistaan menetyksistä, ja voi samaistua niihin ihan liikaa.

Surua toki lievittävät ne tyypit joita emme menettäneet, sekä uudet tulokkaat. Talo on taas yhtä täynnä elämää kuin se oli aiemminkin. Kuitenkaan kukaan ei voi toki tulla niiden paikoille, jotka ovat lähteneet. Itselleni uudet tyypit ovat jo osa laumaa, mutta Jussilla se on aina pidempi prosessi, ja hänen on välillä yhä vaikea hahmottaa, että Juutas, Tekla ja Nava ovat oikeasti osa meidän jengiä, eivätkä vierailijoita siinä missä Nero, Effie, Mana ja Tulppa. Tästä en voi kyllä syyttää Jussia, sillä Jussi on aina ollut hitaammin lämpiävää sorttia, ja hoitonäädät ovat olleet meillä tänä vuonna jo tulokkaita pidempään, vaikka eivät yhtäjaksoisesti. Silti sitä välillä toivoisi voivansa nopeuttaa sitä, että Jussikin kokisi, että nämä ovat meidän perhe nyt. Vaikka kuinka tiedän, että Jussikin yhä suree niitä, jotka olivat olleet meidän perhettä vuosia, ja että hän pääsee kyllä sinne vielä. 

Missään tapauksessa en halua unohtaa ketään niistä, joita olemme menettäneet. Rakkaus ei häviä minnekään, ja ajan kanssa hyvät muistot saavat koko ajan enemmän tilaa. Haikeus astuu surun tilalle, ja pikkuhiljaa haikeus antaa enemmän jalan sijaa onnellisille muistoille. Silti sitä kokee jonkinlaista tarvetta siirtää menetettyjä tyyppejä hieman sivummalle. Ei jotta ne saisi potkittua pois muistoista, vaan jotta saisi enemmän tilaa niille, jotka ovat täällä nyt. En halua että kukaan nykyisistä menettää mitään siksi, että elän liikaa menneessä miettien niitä, jotka menetin. Sillä yksi kuvakollaasi on nostettu väliaikaisesti alas seinältä odottamaan sitä, että saan päivitettyä siihen kuvat myös kaikista nykyisistä. Blogiin on tilattu uusi ulkoasu, jossa pääroolin bannerissa saavat nykyiset tyypit (olen silti pyytänyt, että Miikkiksen kuva tulisi johonkin kohtaa ulkoasua muistuttamaan mistä tämä tarina alkoi).   

Vuoden mittaan on saanut myös ihan liikaa vertaistukea. Se on sekä auttanut erittäin paljon, myös satuttanut lisää. Minä en oikeasti haluaisi, että kukaan tietää, miltä tuntuu menettää monta perheenjäsentä liian aikaisin liian lyhyen ajan sisään. Silti tunnen useamman, joka tietää. Ja joka pystyy paremmin kuin kukaan lievittämään omaa syyllisyyden tunnetta siitä, kuinka ei huomannut jotain, koska he ovat omien päidensä sisällä olleet siinä samassa kiirastulessa omien menetystensä ja omien huomaamatta jääneiden asioidensa kanssa. Niiden, joita kaikkia ei ole ollut edes olemassa ennenkuin jälkikäteen, kun avauspöytäkirjat ja jälkiviisaus ovat tulleet paikkaamaan aukot. 

Vaikka olen elämäni aikani menettänyt useamman lemmikin kuin osaan edes laskea, silti tämä suru on ollut uudenlaista. Pidempikestoista ja kokonaisvaltaisempaa kuin mikään aiemmin kokemani. Sen kanssa pystyy elämään jo hyvin, ja se helpottuu mitä enemmän aikaa kuluu. Voi olla, että se katoaa joskus kokonaan, tai voi olla, että se tulee aina asumaan jossain mielen perukoilla. Tällähetkellä se on kuin ohut valoverho, joka ei peitä maisemaa, mutta jonka läpi valo siivilöityy vähän eri tavalla kuin se tekisi ilman verhoa.